NiceIce 2021 – Runeberg

NiceIce 2021 – Runeberg

Karhunvartijoiden perustamisen aikaan, 1990-luvulla, ei ollut somea, ei Duudsoneita eikä You-Tubea. Lakosta kyllä puhuttiin, mutta ainakin meille syntyjään tamperelaisille se tarkoitti – laman keskellä – vähän eri asiaa kuin tämän päivän teineille.

Idoleita silloinkin fanitettiin, tarinoita kerrottiin ja partiotakin harrastettiin. Tuon ajan suomalaisia hurjapäitä – ainakin omassa elämän piirissäni – olivat muun muassa vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson ja löytöretkeilijä Patric ”Pata” Dergerman, joiden kertomuksia maailman uskomattomista paikoista pääsin muutamaan otteeseen kuuntelemaan livenä. Muistan kerran istuneeni Tampereen Metsossa, metsäkanalinnun muotoisessa kaupunginkirjastossamme, kuuntelemassa Veikan opettavaista tarinaa Antarktiksen vaelluksesta ja Mount Sisun valloituksesta (vuori Etelämantereella, joka on nimetty suomalaisen sisun kunniaksi ensimmäisten valloittajiensa, Patan ja Veikan, toimesta). Unelmoin ajatuksissani vuoristovaelluksesta Himalajalla, melontareissusta Amazonilla ja tietenkin illan teeman mukaisesti naparetkeilystä. Taitoa tai mahdollisuuksia ei silloin tietenkään meillä nuorilla partiolaisilla oikeasti ollut, mutta intoa sitäkin enemmän. Syntyi idea teemaretkistä NiceIce – ”amatöörin jäätikköyöpyminen”.

Päätin tamperelaisen lippukuntani Messukylän Metäspoikien kanssa opetella turvallisesti ja pienellä budjetilla arktisissa olosuhteissa yöpymistä Tampereen pohjoispuolella olevan Näsijärven jäällä. Talvet olivat tuolloin talvia ja NiceIce jäälle päästiinkin useana vuotena – milloin luistimilla liikkuen, milloin sukset jalassa tai kävellen. Pikku ”Veikat ja Patat” pistivät majoitteet pystyyn Näsinselän tuuliin ja söivät kääretorttua makuupussissaan.

Näiden polkujen kautta päädyimme Runebergin päivän iltana, perjantaina 5.2.2021 jälleen kerran varusteinemme jäätyneen veden äärelle. Svinön saaren eteläpuolella, Espoon Suvisaaristossa pakkasta oli -18 astetta, lunta jään päällä parikymmentä senttiä, pohjoistuuli 4– 6m sekunnissa ja seitsemän erähenkistä tutkimusmatkailijaa valmiina uhmaamaan mukavuudenhaluaan. Naskalit (kahvalliset piikit, joiden avulla voit vetää itsesi ylös jäälle, mikäli sattuisit putoamaan veteen) kaulassa ja tuura (rautakankea muistuttava terällinen työkalu, jolla voi kohtuullisella vaivalla hakata jäähän reiän) kädessäni, etenin jään paksuutta tuuralla ahkerasti mitaten kohti Etelänapaa – tai ainakin Tallinnaa. Muu retkikunta (5 lasta ja vanha Tampereen Metsäpoika-kollegani Arttu) seurasi turvallisen jäällä liikkumisen käytäntöjen mukaisesti, perässäni jonossa, varmistamaani reittiä. Pidempään jatkunut sydäntalven pakkaskeli oli jäädyttänyt saariston selän jään noin 25 cm paksuiseksi, joten kantavuutta oli Ilmatieteenlaitoksen virallisen tilaston mukaan yli 3 000 kiloa. Täällä pelko jään pettämisestä ei siis ollut aiheellinen.

Ennen lopullisen yöpaikan valintaa ja leirin pystytystä teimme tuuralla vielä muutaman kymmenen sentin halkaisijan kokoisen pienen avannon, josta mittasimme tarkkaan jään paksuuden. Kolmekymmen-kertainen varmuus kantavuudessa todettiin yhteistuumin yöpymiseen riittäväksi ja ryhdyttiin pystyttämään telttoja.
Majoituimme kolmessa vaellusteltassa, jotka pystytettiin lumen päälle, ruuveilla jäähän narut kiinnittäen. Teltan perät tuulta vasten, makuualustat täyteen ilmaa ja makuupussit sisään otsalamppujen valossa. Seuraavaksi Trangia kasaan, 4 vuodenajan kaasupatruuna esiin takin alta lämpimästä ja vielä varmistuksena mukana oleva Marinol-poltin viereen siltä varalta, että kylmyys estää kaasulla keiton. Sitten vain kaakaomaito kuumenemaan merkkipäivän kunniaksi mukaan ostettujen Runebergin torttujen kyytipojaksi ja hetkeksi ihmettelemään kirkasta tähtitaivasta Otavan kauhaa etsiskellen.

Karhunvartijoiden perustamisen aikaan, 1990-luvulla, ei ollut somea, ei Duudsoneita eikä You-Tubea. Lakosta kyllä puhuttiin, mutta ainakin meille syntyjään tamperelaisille se tarkoitti – laman keskellä – vähän eri asiaa kuin tämän päivän teineille.

Idoleita silloinkin fanitettiin, tarinoita kerrottiin ja partiotakin harrastettiin. Tuon ajan suomalaisia hurjapäitä – ainakin omassa elämän piirissäni – olivat muun muassa vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson ja löytöretkeilijä Patric ”Pata” Dergerman, joiden kertomuksia maailman uskomattomista paikoista pääsin muutamaan otteeseen kuuntelemaan livenä. Muistan kerran istuneeni Tampereen Metsossa, metsäkanalinnun muotoisessa kaupunginkirjastossamme, kuuntelemassa Veikan opettavaista tarinaa Antarktiksen vaelluksesta ja Mount Sisun valloituksesta (vuori Etelämantereella, joka on nimetty suomalaisen sisun kunniaksi ensimmäisten valloittajiensa, Patan ja Veikan, toimesta). Unelmoin ajatuksissani vuoristovaelluksesta Himalajalla, melontareissusta Amazonilla ja tietenkin illan teeman mukaisesti naparetkeilystä. Taitoa tai mahdollisuuksia ei silloin tietenkään meillä nuorilla partiolaisilla oikeasti ollut, mutta intoa sitäkin enemmän. Syntyi idea teemaretkistä NiceIce – ”amatöörin jäätikköyöpyminen”.

Päätin tamperelaisen lippukuntani Messukylän Metäspoikien kanssa opetella turvallisesti ja pienellä budjetilla arktisissa olosuhteissa yöpymistä Tampereen pohjoispuolella olevan Näsijärven jäällä. Talvet olivat tuolloin talvia ja NiceIce jäälle päästiinkin useana vuotena – milloin luistimilla liikkuen, milloin sukset jalassa tai kävellen. Pikku ”Veikat ja Patat” pistivät majoitteet pystyyn Näsinselän tuuliin ja söivät kääretorttua makuupussissaan.

Näiden polkujen kautta päädyimme Runebergin päivän iltana, perjantaina 5.2.2021, jälleen kerran varusteinemme jäätyneen veden äärelle. Svinön saaren eteläpuolella, Espoon Suvisaaristossa pakkasta oli -18 astetta, lunta jään päällä parikymmentä senttiä, pohjoistuuli 4– 6m sekunnissa ja seitsemän erähenkistä tutkimusmatkailijaa valmiina uhmaamaan mukavuudenhaluaan. Naskalit (kahvalliset piikit, joiden avulla voit vetää itsesi ylös jäälle, mikäli sattuisit putoamaan veteen) kaulassa ja tuura (rautakankea muistuttava terällinen työkalu, jolla voi kohtuullisella vaivalla hakata jäähän reiän) kädessäni, etenin jään paksuutta tuuralla ahkerasti mitaten kohti Etelänapaa – tai ainakin Tallinnaa. Muu retkikunta (5 lasta ja vanha Tampereen Metsäpoika-kollegani Arttu) seurasi turvallisen jäällä liikkumisen käytäntöjen mukaisesti, perässäni jonossa, varmistamaani reittiä. Pidempään jatkunut sydäntalven pakkaskeli oli jäädyttänyt saariston selän jään noin 25 cm paksuiseksi, joten kantavuutta oli Ilmatieteenlaitoksen virallisen tilaston mukaan yli 3 000 kiloa. Täällä pelko jään pettämisestä ei siis ollut aiheellinen.

Ennen lopullisen yöpaikan valintaa ja leirin pystytystä teimme tuuralla vielä muutaman kymmenen sentin halkaisijan kokoisen pienen avannon, josta mittasimme tarkkaan jään paksuuden. Kolmekymmen-kertainen varmuus kantavuudessa todettiin yhteistuumin yöpymiseen riittäväksi ja ryhdyttiin pystyttämään telttoja.

Majoituimme kolmessa vaellusteltassa, jotka pystytettiin lumen päälle, ruuveilla jäähän narut kiinnittäen. Teltan perät tuulta vasten, makuualustat täyteen ilmaa ja makuupussit sisään otsalamppujen valossa. Seuraavaksi Trangia kasaan, 4 vuodenajan kaasupatruuna esiin takin alta lämpimästä ja vielä varmistuksena mukana oleva Marinol-poltin viereen siltä varalta, että kylmyys estää kaasulla keiton. Sitten vain kaakaomaito kuumenemaan merkkipäivän kunniaksi mukaan ostettujen Runebergin torttujen kyytipojaksi ja hetkeksi ihmettelemään kirkasta tähtitaivasta Otavan kauhaa etsiskellen.

Yöpyminen sujui vallinneissa olosuhteissa ja mukanamme olleilla varusteilla – vaikka sen itse sanommekin – oppikirjan mukaan. Naparetkeilijöillämme oli allaan useampi eristekerros (pari makuualustaa ja avaruushuopaa), ympärillään kaksi makuupussia, jaloissaan kuivat villasukat ja päässään suurinta lämmönhukkaa estämässä pipot. Digitaalisella lämpömittarilla totesimme omassa teltassani, 3 hengen telttakunnassani, seuraavat lämpötilat yön aikana: ulkona – 18 astetta, vaellusteltassa -1 aste, sisemmässä makuupussissa +20 astetta. Lisäksi aktiivisuusmittarini kertoi uneni kestoksi 7h18 minuuttia ja uneni laaduksi HYVÄ (83/100%). Näin ollen tieteellisestikin voitaneen todeta, että vuoden 2021 Nice Ice kokemus oli paitsi unohtumaton, myös hyvä.

Erityisesti olimme Artun kanssa auringon noustua, perusleiriämme purkaessamme, ylpeitä nuorista retkikuntalaisistamme. Kaikki 8-16 -vuotiaat selviytyivät yöstä ilman ongelmia eikä narinaa kuulunut sen paremmin jään kuin nuorten tutkimusmatkailijoidemmekaan keskuudesta. Toivottavasti saimme opetettua heille ainakin jotakin tulevaa varten – kenties sitä, mihin nuoruuden idolini, 20 vuotta ammatikseen maailman korkeimpia vuoria kiipeillyt Veikka Gustafsson kaiken keräämänsä elämänkokemuksen joskus minulle tiivisti: ”Mitään ei kannata pelätä, mutta kuolemanvaaraa pitää kunnioittaa.”

– Jani Korpela

Erityisesti olimme Artun kanssa auringon noustua, perusleiriämme purkaessamme, ylpeitä nuorista retkikuntalaisistamme. Kaikki 8-16 vuotiaat selviytyivät yöstä ilman ongelmia eikä narinaa kuulunut sen paremmin jään kuin nuorten tutkimusmatkailijoidemmekaan keskuudesta. Toivottavasti saimme opetettua heille ainakin jotakin tulevaa varten – kenties sitä, mihin nuoruuden idolini, 20 vuotta ammatikseen maailman korkeimpia vuoria kiipeillyt Veikka Gustafsson kaiken keräämänsä elämänkokemuksen joskus minulle tiivisti: ”Mitään ei kannata pelätä, mutta kuolemanvaaraa pitää kunnioittaa.”

– Jani Korpela

Vastaa